Trèbesin terrori-iskun opetus: Maailmankatsomuksilla on merkitystä
Pääsiäisen alla poliisi nimeltä Arnaud Berltrame joutui tilanteeseen, jossa terroristi oli murhannut kolme ihmistä ja ottanut panttivangiksi joukon muita. Pelastaakseen panttivangiksi joutuneen naisen, hän tarjosi terroristille vaihtokauppaa, jossa vaihtaisi osia naisen kanssa. Näin hän tuli pelastaneeksi naisen ja luultavasti muita saaden itse surmansa. Hän teki tekonsa vapaaehtoisesti, tuollaiseen ei poliisin virka velvoita. Hän tiesi, että se teko tulisi todennäköisesti johtamaan hänen omaan kuolemaansa ja kuolemaan se myös johti. Hän sai puukosta kaulaansa ja luodeista rintaansa.
Iltalehden (24.3) jutussa mainitaan, että terroristi oli ilmoittautunut tietyn maailmankatsomuksellisen järjestön kannattajaksi. Se jää mainitsematta, että myös Berltrame oli ilmoittautunut tietyn maailmankatsomuksellisen järjestön kannattajaksi aikuisella iällään. Se järjestö oli katolinen kirkko. Siksi hän, kuten Ilta-Sanomien jutussa mainitaan (25.3), vaikka oli aiemmin käynyt läpi siviilivihkimisen, oli menossa lähiaikoina naimisiin. Hän toivoi avioliittonsa olevan kristillinen avioliitto.
Ranska on maa, jossa on suunnilleen yhtä muodikasta olla kristinuskossa kuin Suomessa. Useimmille niille, jotka vielä pitävät kiinni kristityn identiteetistään niin Suomessa kuin Ranskassakin kristittynä oleminen on enemmänkin kulttuurillinen perintö, kuin henkilökohtainen vakaumus. Näin ei ollut Beltramen kohdalla. Ei-kristityssä kodissa kasvanut Beltrame oli terrori-iskun tapahtumahetkellä kokenut ja kokosydäminen kristitty, jonka uskon kohde oli ihmisiä rakastava, itsensä uhraava, kolmiyhteinen Jumala.
Tuona päivänä kohtasi kaksi siis käännynnäistä. Toinen murhasi ja toinen pelasti henkiä. Toinen pelasti henkiä, koska hänen Jumalansa oli siihen kehottanut. Toinen murhasi, koska uskoi oman profeettansa siihen kehoittaneen. Niin, ja ehkä vielä kolmaskin joukko ihmisiä. Heilläkin oli uskonto, tai ainakin maailmankatsomus. Ne olivat niitä, jotka seurasivat tapahtumia, mutta eivät pelosta tai välinpitämättömyydestä tehneet mitään, vaikka olisivat voineet.
Se, että me olemme yhteiskuntana kovaa vauhtia menettämässä sen maailmankatsomuksen, joka antoi rohkeutta Beltramelle, on suuri menetys. Kaikenlainen passiivisuus ja paha varmaan mielellään ottaisi sen paikan, mutta toivon sydämestäni, ettei niin kävisi. Toivon, että se Jumala, jonka risti on lippumme aihe, saisi olla meille tärkein rakkautemme kohde. Ehkä sitten kykenisimme vastaaviin tekoihin kuin tämä poliisi Ranskassa ja hänen esikuvansa kaksi tuhatta vuotta sitten.
Hieno ja harvinainen kertomus rohkeudesta. Suomessa kaikenmaailman enkeliparantajat ym. huijaavat ihmisiä koska nämä ovat menettäneet kosketuksen kristinuskoon. Ihminen aina hakee ja tarvitsee jotain itseään suurempaa, kun ei enää ole kristinuskoa tulee jotain muuta tilalle. Minäkin liityin Katoliseen kirkkoon pari vuotta sitten – On aina yhtä ihmeellistä mennä sunnuntaina messuun koska siellä näkee tavallaan koko maailman, on ihmisiä Afrikasta, Lähi-idästä, Kauko-idästä, Euroopasta ja jopa Usa,sta. Katolinen kirkko on integroinut nämä ihmiset suomalaiseen yhteiskuntaan.
Ilmoita asiaton viesti
Jos väläyttämiäsi maailmankatsomuksia pisteytettäisiin tai rankattaisiin niiden elinkelpoisuustekijöiden ja katu-uskottavuuden mittareilla, voitaisiin esittää tuomasta vahvempi epäilys siitä, ettei niistä se, jonka keskeisessä konfliktinhallintadoktriinissa suositellaan toisen posken kääntämisstrategiaa välttämättä menesty vertailussa pidemmän päälle maissa, jotka perii arkirehellisyys eikä yltiösinisilmäisyys. Surullista, mutta totta, vai?
Ilmoita asiaton viesti
Lyhytjänteisesti ajatellen se voi näyttää siltä. Toisekseen blogissa oli kyse uhrautumisesta, ei posken kääntämisestä.
Niissä yhteiskunnissa jotka ovat armottomia ja joiden jäsenet eivät ole valmiita uhrautumaan toisten puolesta on myös heikko yhteiskuntaluottamus ja sitä kautta heikko koheesiovoima.
Ilmoita asiaton viesti
Koheesiovoima vaikutti ennen vanhaan selkeämmin samastuttaviin me-kohderyhmiin ja yksiselitteisemmin kuin nykyisessä monikulttuurissa jopa ihan riippumatta sen uskonnollisista tasoista. Talvi- ja jatkosodassa oli suomalaisille jopa helpompaa tietää kuka oli vihollinen kuin oli vuoden 1918 veljessodassa, eli sodan aloittaneet maahantunkeutujastalinistit. Nykyisin vihollisetkin pyritään esittämään julkisessa sanassa ikään kuin osana suvaitsemiskelpoista globaaliyhteiskuntaamme ja tasapuolisen respect-kohtelun ansaitsevina dialogiosapuolina silloinkin, kun ne eivät harjoita dialogia vaan puukko-, räjähdevyö-, hermokaasu-, kalashnikov- ja hybriditerroria (islamistit, putinistit, anarkistit, huumekartellit…) He ovat lähtökohtaisesti lähimmäisiämme, mutta me emme usein ole heille lähimmäisiä. Sekin hajottaa koheesiota, että Kirkko panostaa viimeisiä veroroposiaan ns. oikeauskoisten maahantuomiseksi, ja sitten kuitenkin jotkut seurakunnat lisäävät globaaliekumenian skisman vaaraa käyttämällä turvapaikanhakijoiden hädänalaista tilaa hyväkseen systemaattisella käännytystyöllä ’vääräuskoisiksi’, mikä on kai rangaistava uskonrikos sekä käännynnäisen että käännyttäjän puolelta ja ristiriidassa kv. pakolaissopimuksen kanssa ja riskeeraa maallisenkin yhteiskunnan valtiosuhteita.
Ilmoita asiaton viesti